They say that roosters do it, with a doodle and a cock !
Antakaas kun kerron teille yhdestä tarkeimmistä naishahmoista mitä mulla on ikinä ollut. Samalla kerron aika vaikeasta asiasta omasta elämästäni, mikä on varmaan ehkä hiukan kiusallista joillekin teistä. Kehotan siis jättämään lukematta eteenpäin, jos uskotte aiheen haittaavan teitä, nimittäin mun toinen puuttuva roolimalli/huoltaja, joka on se pullantuoksuinen ja huolehtiva äityli. Mutta niin, ne omahakuiset roolimallit:
Tank Girl on siis yksi heistä, ja vaikka Gorillazia ei olisikaan koskaan ollut, niin Jamie Hewlett olisi siltikin 100% varmasti suosikkipiirtäjäni. Jamien hahmoissa on aina särmää ja sitä jotakin. Tank girl on aina erityisellä paikalla mun ajatuksissa, samoin Harley Quinn, Uschi Obermaier ja Dolores O'Riordan.
Teksti poikkeaa pahasti yleisistä lyhkäisistä teksteistäni ja yritän päästä blogissa lähemmäs sitä että kerron itsestäni avoimemmin ja tarkemmin.
Oon aina pienestä pitäen yrittänyt etsiä kaikista sarjakuvahahmoista ja julkkiksista jonkinlaista vahvaa, hieman punkkarimaista tai ainakin räväkkää hahmoa naisroolimallikseni. Oon siis asunut isäni kanssa aina siitä eteenpäin kun äiti lähti about 6kk mun syntymän jälkeen, enkä kauheana muista siis mitään siitä ajasta, obviously. Ainoastaan kuvat ja kaikki hämärät tarinat on mukana, mutta koska itse näin ko. henkilön viimeksi about 6-vuotiaana vierailulla ollessani, en voi muistaa ääntä enkä kasvoja.
En koskaan tiedä miten suhtautua aiheeseen, vaikea kaivata jotain mitä ei edes tiedä tai osaa kaivata/ymmärtää. Toisaalta en ole ikinä saanut puhuttua aiheesta ilman että olisin surullinen. Nuorempana hävetti se ettei ole ehjää perhettä, ja antoi muiden lapsien huoritella omaa äitiään ilman että uskalsi sanoa vastaan. Se kaduttaa eniten, mutta minkäs teki. Sitä vaan meni aina niin lukkoon jos joku otti aiheen esille, ja kaikki sukulaiset ja tuntemattomatkin puhuvat aiheesta aina negatiivisesti. En varmaan tunnistaisi henkilöä jos kadulla kävelisi vastaan. En koskaan ole päässyt puhumaan asiasta täysin kunnolla.
Siitä päästäänkin takaisin "pääaiheeseen", eli vahvoihin naishahmoihin. Ne ovat tavallaan mun heikkous, enkä usko että mun elämä olisi täydellinen ellen pääse jossain vaiheessa todistamaan olevani samassa kastissa. Ei vaan ole mitään hajuakaan mitä tehdä ja miten, että olisi sellainen muiden silmissä. Eniten olen uikuttava lyhyt rääpäle joka pelkää kaikkea, mutta silti haluaisi jossain vaiheessa vain nousta sen yli. Rakastan naishahmoja joilla on oikeasti munaa sanoa ja tehdä mitä vaan, koska sellainen äitikin kuulema oli. Ehkä vähän liikaakin, koska kovin tykätty hän ei tainnut kotikylässään olla. Kaikkien kylällä supistujen juttujen perusteella olen tuon päätelmän yksin joutunut kyhäilemään.
Yksi syy miksi blogiin on ollut niin vaikea saada otetta nykyään on se, etten tiedä mihin suuntaan jatkaa. Jatkanko puhumista päivittäisistä pienistä asioista mitkä eivät oikeastaan liity mun persoonallisuuteen tai ajatuksiin mitenkään, vai puhunko jatkossakin (harvoin, mutta kumminkin) vaikeammista henkilökohtaisista aiheista? Entä jos kuulostankin naurettavalta ilman että itse tajuan sitä? Vaikea tietää. Mutta sen tiedän, että jos saan tämän tekstin vielä julkaistua ja mitään pahaa ei tapahdu, otan askeleen lähemmäs sitä että uskallan puhua ääneen paremmin. Uskallan puhua asioista jotka ovat vaikeita ja ovat olleet mukana koko elämäni.
Aiheet joita varmasti joutuisin silloin käsittelemään ovat masennus, pelokkuus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja huono kehonkuva. Tietysti haluan aina, että blogini olisi iloinen paikka jossa voisin unohtaa huolet. Enkä halua saada ketään huonolle tuulelle jos joku vahingossakaan lukee näitä tiettyjä kirjoituksia. Pitäisikö näille olla oma paikkansa/bloginsa? Minulle riittää että olisi vain yksi sivusto missä kertoisin rehellisesti itsestäni, mutta jos joku haluaa ehdottomasti jättää sen takia seuraamatta tekstejäni, ilmoittakoon jotain kautta. Yritän löytää parhaan mahdollisen ratkaisun.
Miten voi tunteakkaan itsensä näin tyhmäksi ihmiseksi kun kerrankin koittaa puhua vakavammin ja syvällisemmin :D Nyt painan julkaise teksti -nappulaa ja hilpaisen keittämään runsaasti kahvia.
Ps. Elämäni on oikeastikin tosi kiva ja tykkään kaikesta mitä mulla on, haluan vaan antaa itsestäni enemmän muille ! Ei siis todellakaan ollut hakusessa mitään angst-tekstiä :D Päinvastoin.
This world is mine for the taking
Huhu. Siis mitenkä voi joku biisi antaa näin paljon jaksamista päivään vuosien jälkeen? En ole siis pahemmin kuunnellut tämän tyyppistä musiikkia aikoihin, mutta.. :--D
You better lose yourself in the music, the moment
You own it, you better never let it go
You only get one shot, do not miss your chance to blow
This opportunity comes once in a lifetime yo !
You own it, you better never let it go
You only get one shot, do not miss your chance to blow
This opportunity comes once in a lifetime yo !
Olo ollut ehkä jotenkin outo koko päivän, tiedä sitten miksi. Aamu oli karsea, mut kaikessa koomisuudessaan oon vaan naureskellut itsekseni sille. Wat?
Enkä oo taaskaan katsonut Dariaa, en! On ehkä yks tärkeimmistä ohjelmista mitä tiiän, katoin sen ihan pienenä joskus iskän kanssa. Kummatkin leffat vhssällä nauhoitettuna ja kaikki kaudet kovolla tallessa.
Ainiin, on ollut tarkoitus jo pitkään kertoa siitä mitä kaikkea ihanaa eräs Ervo-Pervo toi Jaappanista tuliaisiksi. Miten joku voi tuntea näin hyvin parin kuukauden tutustumisen jälkeen, kysynpä vaan. Dude, kiitos oikeasti tosi paljon ! ;--O
Tunnisteet: fiilistely, tuliaiset
Name: Minmi
Minmi So, you've stumbled on to my blog. Poor you! Because this is not a quality blog, and I guess it never will be. I'm just going to ramble about clothes, makeup, games and social problems so if those things aren't close to your heart, feel free to leave.
Find a girlfriend to Wookie 
